Mulle ei sovi valokuvaaminen, koska räpsin kuvia liikaa ja miettimättä, ja lopulta niitä on liikaa ja niistä puuttuu järki.

Mulle ei sovi piirtäminen eikä maalaaminen, koska en arvosta tarpeeksi satuja ja fantasiaa, totta ja järkeä pitää olla edes vähän!

Ei musta ole kuvittajaks eikä mainosgraafikoks, ja projektit tuntuisivat alussa vähäpätöisiltä ja hulluilta.

En jaksaisi keskittyä huolelliseen kirjoittamiseen, en ole hyvä tarinankertoja, en jaksa odottaa, että pääsen loppuun, ja alun hehkutukset ovat aina mielestäni liikaa. Pidän silti kirjoittamisesta ja joskus onnistun siinä.

Ylimääräisen taiteen tekeminen on jotenkin surullista.

En hae tosissani, ja sekös vasta harmittaa. Vai harmittaako? Ihan kuin tekisin kaiken jotenkin tahallani. Olisi ärsyttävää olla hyvä, lähes täydellinen. Ihmisistä tulee silloin sietämättömiä.

Kuulostan hirveän itsekeskeiseltä. Sitäkö kaikki ovat - kaikki taiteilijat?

Se on ihan kuin kaivaisi omaa hautaansa

tai kerjäisi verta nenästä.

Teen sitä sitten kun siltä tuntuu. Sovitaanko, että puhe tulee vasta tekojen jälkeen?

Ei tietenkään. Puhe on minun taiteenlajini. Se ei vaadi paljoa, ja jos jaksan nähdä vaivaa, siitä tulee ihan hyvän kuuloistakin.

Silti haluan oppia ilmaisemaan itseäni paremmin kuvien avulla. Unohdan ne kauan sitten mainitsemani symbolit ja oikotiet. Parempi on myöntää heti alussa porkkana, joka on tekeminen. Kerran eräälle naiselle totesin, että tarinat ovat vain tekosyitä tanssia.

Tanssiminen tuntuu sitäpaitsi paljon ihanammalta kuin miltä näyttää. On ihan naurettavaa olla kiinnostunut kaikesta kulttuurista vain sen vuoksi, että voi laittaa baskerin päähän. Kannattaa kokeilla laittaa itsensä likoon ja vasta sitten sanoa pää kallella: "si si oui oui ah da ihanaa".


Haastan kaikki taiteilemaan (lakkaa se mystifiointi).