Taas ollaan tässä pisteessä. Pieni lukutauko venyi puoleksitoista tunniksi, enkä edes nauttinut siitä. Harmittaa niin paljon kun viikko alkaa hitaasti. Luulen, että alkuviikko on arvokkainta aikaa. Yritän ajatella, että päivä on alussa, vielä on aikaa, aina on aikaa. Eikä ole!

Tällä hetkellä ärsyttää moni asia, joista en kirjoita tänne. Koneella soi laulu, jossa käsketään muita tekemään jotain. Myös radiossa viime viikon lopulla soi sellainen laulu. Miksi ihmiset odottavat muiden apua? Milloin jotakuta on alkanut kiinnostaa toisen ongelmat omia enemmän? Kaikilla meillä on ongelmia, eikö? Minä en ainakaan pysäytä juoksevaa miestä, enkä vie sinua sinne, missä joku on, en todellakaan tee sitä, mitä sinun itse pitäisi tehdä.

Toinen, mikä ärsyttää, on elämänfilosofiaksi jonkun lukema ajatus siitä, ettei kadu elämässä mitään. Ei mitään? Se on musta jotenkin sama asia kuin sanoisi suoraan, ettei ole elämässä mitään oppinut. Eikö ole tyhmää jos ei aio oppia mitään, ei aio katua, luulla samalla, ettei tee koskaan virheitä, kuvitella, että kaikki menee nappiin! Naurettavaa. Ihmiset on naurettavia. Minä tiedän olevani joskus naurettava, mutten ainakaan niin naurettava kuin jotkut on!

Olemme toisillemme ja itsellemme melko ankaria. Tiedän, että meistä tulis hyvä opettajapariskunta, niin kuin äiti sanoo. Tiedän, että ankaruus on joskus turhaa ja typerää ja kuluttaa tarpeettomasti energiaa. Niin niin. Ehkä me sittenkin vaan luistellaan ja kirjoitetaan kirjoja.

;)

Mitä kevät oikein minusta haluaa?

Toisinaan tuntuu että kuka tahansa muu tietäisi minua paremmin, mitä mun elämälläni pitäisi tehdä. Onneksi olen luultavasti väärässä. Viime viikkojen aikana en ole ehtinyt tehdä mitään normaalia. Koko opiskeluaikani on itseasiassa ollut kovin epätasaista ja -tavallista. Voin olla nytkin väärässä. Ehkä yllättävän moni ihminen ihmettelee: mitä minä täällä oikein teen?


Moni ongelmalta näyttävä asia osoittautuu pikkuseikaksi ja päinvastoin. Usein olen päässyt helpommalla kuin olen ensiksi osannut odottaa. Tentit pitäisi nähdä mukavina kirjoittelutehtävinä, esseet päiväkirjoina, esiintymiset - no, niitä en onneks usein joudu pitämään. Muitakin haasteita on kuin yliopistolla tapahtuvat, nimittäin oma laiskuus. Olen kova nauttimaan asioista ajan kanssa ja se tuppaa menemään haaveiluksi. Haaveilu on peitenimi sille olotilalle, kun ei saa tehtyä mitään eikä edes kovasti yritä. Ei ole tärkeää tällöin myöskään miellyttää ketään(ehkä) ja sekin voi olla vallan tervettä. Nythän näet pysähtyminen ja itsensä näköisten elämäkertojen rakentelu on pop, kannattaa ottaa trendistä kaikki irti ja esittää rentoa. Lopulta ehkä oppiikin rennoksi vaikka aluksi mielessä pyörisikin: olet laiska, olet tyhmä, olet saamaton.

Ei ole helppoa. Ensin ajetaan suorittamaan ja sitten suoritetaan leppoisuutta. Ainahan se on ollut jossain mielessä näin. Se, joka näkee vuoret ikkunastaan joka päivä, kaipaa ehkä meren rannalle. Jos ei kaipaa, on oltava jotenkin poikkeuksellinen. Ehkä naisten(kin) lehdissä onneaan sirittävät naiset ja yhä enemmän myös miehet ovat vain hyvällä asenteella liikenteessä. Nappaa se, ja se on sinun.

Voit saada kaiken. Voit olla se, joka haluat. Vaikka ihmiset pyrkivät muuttamaan itseään tietoisesti, moni on haastatteluissa todennut, ettei haluaisi olla kukaan muu kuin on. Joku muu taas sanoo, että aikamme on kovin yksilökeskeistä.

Aurinko paistaa likaisen, kevätpesua odottavan ikkunan läpi ja muistuttaa asioista, jotka eivät muutu. Aika on yksi niistä. Aion tehdä kouluhommia, käydä kirjastossa ja ehkä kokata jotain hyvää. Valokuvaus- ja terassikautta, maalailua, kevätsiivousta, lukukokemuksia ja naurattavaa viihdettä (Pokka pitää, mm.) odotellessa on hyvä esimerkiksi vähän venytellä jumittuneita hartioita ja niskaa.

Kyllä se kevät tulee, tuleekin.