Taas ollaan tässä pisteessä. Pieni lukutauko venyi puoleksitoista tunniksi, enkä edes nauttinut siitä. Harmittaa niin paljon kun viikko alkaa hitaasti. Luulen, että alkuviikko on arvokkainta aikaa. Yritän ajatella, että päivä on alussa, vielä on aikaa, aina on aikaa. Eikä ole!

Tällä hetkellä ärsyttää moni asia, joista en kirjoita tänne. Koneella soi laulu, jossa käsketään muita tekemään jotain. Myös radiossa viime viikon lopulla soi sellainen laulu. Miksi ihmiset odottavat muiden apua? Milloin jotakuta on alkanut kiinnostaa toisen ongelmat omia enemmän? Kaikilla meillä on ongelmia, eikö? Minä en ainakaan pysäytä juoksevaa miestä, enkä vie sinua sinne, missä joku on, en todellakaan tee sitä, mitä sinun itse pitäisi tehdä.

Toinen, mikä ärsyttää, on elämänfilosofiaksi jonkun lukema ajatus siitä, ettei kadu elämässä mitään. Ei mitään? Se on musta jotenkin sama asia kuin sanoisi suoraan, ettei ole elämässä mitään oppinut. Eikö ole tyhmää jos ei aio oppia mitään, ei aio katua, luulla samalla, ettei tee koskaan virheitä, kuvitella, että kaikki menee nappiin! Naurettavaa. Ihmiset on naurettavia. Minä tiedän olevani joskus naurettava, mutten ainakaan niin naurettava kuin jotkut on!

Olemme toisillemme ja itsellemme melko ankaria. Tiedän, että meistä tulis hyvä opettajapariskunta, niin kuin äiti sanoo. Tiedän, että ankaruus on joskus turhaa ja typerää ja kuluttaa tarpeettomasti energiaa. Niin niin. Ehkä me sittenkin vaan luistellaan ja kirjoitetaan kirjoja.

;)