Miten tämän nyt alottaisi?




"Sinä yllätät kaikki paitsi ne jotka tietää" (Pieni ja hento ote soi päässäni.)


Miellyttämisen hinta on itsensä kadottaminen. On ihmisiä, jotka hyväksyvät sen, on ihmisiä, jotka ehkä näkevät sen. Huonosti on asiat silloin kun ei enää itse tiedä, mihin pyrki pyrkimään.

Minä pyrin aina korkealle. Silloin ei tarvitse osata sopia maallisista asioista. On paljon mukavampaa lentää korkeuksissa ajatustasolla, sillä taivaalla on tilaa. Miksi jalat olisivat maassa, haastan aiemmin mainitsemani laulun.

Prahassa on tilaa. Ehkä jopa sen verran, että tulisi opiskeltua. Eilen taas kuulin, että suomalainen tyyli, että huonoja asioita ei huudeta päin naamaa, voi nostaa itsevarmuutta. Kaipaan oikeastaan sitä, että kukaan ei puhu turhia asioita. Onhan se vähän paradoksi kun ajattelee, mitä itse nyt teen. Ja kun tsekkiläiset ovat aika usein sellaisia, että kysyvät vain kysyäkseen.

Ehkä me suomalaisetkin olemme. Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi olemme kiinni vertailussa. Mitä minä siitä kostun? Kaipuuni onkin ehkä se, että olen vertalusta vapaa.

Silti asiat eivät ole niin kuin luulemme. Praha on täynnä turisteja. Yksinäisyydessä ei nauti omasta tilasta ja rauhasta.

On luotava rutiinit ja koti, silloin oma sopeutettava identiteetti ei ehkä päästä helpolla. Pitäisi lukea enemmän vanhoja päivityksiä ja tekstejä, jotta voisi muistaa, millaista se todella oli.


Vaihto-opiskelijana oli silti varmasti erilaista. Erilaista kuin jos menisi SINNE asumaan. Kuka sanoo, että se olisi pysyvää? Ei kukkaan!



Maanantaiaamu venyi, voin syyttää siitä flunssaa. Aurinko paistaa, mutta antoi mun nukkua liian pitkään. Aamukaffet juotuani tiedän, etten voi syyttää ketään siitä, etten tunne itseäni paremmin.




Haluan tehdä kaiken kauniisti ja hyvin, minäkin.