Tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ettei minulle ole tapahtunut mitään uutta. Koulu sujuu silleen tälleen, mitäpä siitä. Tein juuri päätöksen, etten rääkkää itteeni englanninkielisellä Poetry and prose of Prague -kurssilla ja vältän suullisen esitelmän ja kymmenen sivun esseen. Ainoastaan niiden runojen lukeminen kiinnostaa. Voi olla, että päästän itseni liian helpolla.

Tsekki on edelleen kivaa. En mä sitä aina osaa. Enemmän kuin venäjää, kaikkihan sen jo tietää.

Juon olutta, suunnittelen joka päivä jotain uutta aktiviteettia, ja siihen se jää. Kaikkihan sen jo tietää. Hyvin suunniteltu - kokonaan tehty.

Nehän ovat kaksi aivan eri asiaa! Suunnitella ja tehdä.

Vaaka sanoo, ettei ne ole.

En minä tekemällä tee itselleni mitään suorita nämä ole hyvä -listoja, ne syntyvät, koska haluan.

Ei mulla ole mitään sanottavaa. Ei mitään uutta, ei Prahan tähtien alla.

Mä tykkään olla täällä. Koti-ikävän rippeet häviää kun huomaa, kuinka vähän on aikaa jäljellä: aikaa nautiskella Prahaa. Se on sellainen ikuisuuskysymys, joka kyllästyttää kaikkia muita, paitsi reissussa olevia.

Mua harmittaa. Mua harmittaa. Mua harmittaa. Mua harmittaa.

Täällä minä nautin siitä, etten tee mitään, ja varsinkin siitä, kun vihdoin teen jotain. Käyn elokuvissa, nukun hyvin, syön ja juon hyvin ja edullisesti, näen ihmisiä, jotka tietävät Prahasta vähemmän kuin minä. Ihmisiä kadunkulmassa kartan kanssa. Ihmisiä kaduilla kailottamassa englantia. Englantia, ei tsekkiä. Näen mitä näen, en voi kirjoittaa siitä kaikesta, vaikka haluaisin. En voi valokuvata kaikkea, en osaa enkä ole kunnianhimoinen. En tiedä enää, mikä olen mutta tiedän, että täällä näkee hyvin. Olen aina kuvitellut näkeväni hyvin. Täällä, siis jollekulle muulle missä vaan, mutta minä sanon, että täällä tajuaa näkevänsä vähän. Nykyään epäilen tarvitsevani silmälaseja mahdollisesti kymmenen vuoden kuluttua. En näe enää hyvin, enkä näe enää, millainen olen.

Ope käski jokaisen kirjoittaa tunnin lopuksi paperille adjektiivein, millainen olen. Ristiriitainen, sen tiesin heti. Sitä sanaa ei ollut kirjassa. Tyydyin kirjoittamaan sanat laiska, fiksu, epäjärjestelmällinen ja ainakin entinen optimisti.


Minä olen ihan normaali ihminen, joka on jo ohittanut ylioppilaskirjoitustenjälkeisen mä pärjään missä vaan ja kaikki portit on auki -asenteen. Mä en ole niin edistynyt (elämäntilanteessa), että tietäisin, mihin seuraavaksi menen. Minulle se ei ole selvää pässinlihaa. Ei mitään kauraa. Mä en näe itsessäni sen enempää kielitieteilijää kuin teollista muotoilijaakaan. En koe enää oikeustieteen vetovoimaa enkä juuri usko hallitsevani suuria määriä tietoa. En tiedä, kuinka olla luova enkä jaksa HIOA. Oikeastaan en koskaan ole oppinut opiskelemaan. Me emme lue kirjoja pinoittain ja lavoittain, me luemme yhtä kielioppikirjaa ja kahta sanakirjaa, me plaraamme monisteita ja mietimme, mihin minä kirjoitin akkusatiivin. Me emme osaa lukea ja muistaa, kirjoittaa esseitä - ainakaan englanniksi, me osaamme täyttää taulukoita ja piirtää nuolia, me osaamme tehdä huutomerkit kielioppisäännön poikkeuskohtaan. Me osaamme vastata opettajan kysymykseen yhdellä sanalla, parhaimmillaan yhden sanan suffiksilla.

Tänään puhuin erään Prahassa erasmuksena olevan tytön kanssa, joka totesi olevan hassua puhua taas suomea. Se yritti selittää mulle kursseistaan jokseenkin kankeasti, koska osaa saman paremmin englanniksi. Eläköön maailman kaikki kielet.

Kello on seitsemän, mulla on siirtymässä kuvia kamerasta koneelle (jos ne vain mahtuu), repussa vuokrarahat ja koulukirjat. Niin, on niitä pari muutakin sen kielioppikirjan lisäksi. Parin viikon päästä on ensimmäinen tentti. Tänään mennään elokuviin, kai. Milan on taas töissä. Menen taas kauniin Obecní důmin eteen odottamaan.

Kunhan kello on kahdeksan.
Kunhan kello on kahdeksan.