Mustikka-aikako alkaa sitten kun olen Prahassa? Ja loppuu ennen kuin tulen takaisin. Niinkö?

Oon kesäleskenä, käyn töissä ja mietin kotiintultuani, mihin kodikkuus on yhtäkkiä hävinnyt. Tiskaan liian monta päivää haisseet astiat ja ymmärrän, että viihtyvyys on totta tosiaan kiinni siisteydestä. En sano, että kodikkaassa kodissa pitää olla puunattua (möisin sieluni), mutta itseäänkin voi arvostaa sen verran että siivoaa kotikuoppansa silloin tällöin.


Minä en näemmä siivoa, kokkaa tai loikoile sohvalla itseäni varten samaan malliin kun jos M on kotona. Miksiköhän?


Aurinko paistaa, mutta en mene ulos. Normaalioloissa nautin mahdollisuudesta mennä pihalle lukemaan. Heti töiden jälkeen. Mistään hajuastioista välittämättä.

Syön karkkia, mutta aika nopeasti alkaa ällöttää. Jaettu syöpöttely on ihan erilaista.

Käyn leffassa, mutta en uskalla mennä yksin. Normaalioloissa tässäkään ei olisi mitään ongelmaa kun ei tarvitse tulla kotiin, jossa ei odota kukaan.

Mihin kadotin kaikki kynäni? Miksen ole etsinyt niitä aikoihin?

Miksen osta nyt niitä herkkuja, joista M ei tykkää ja joista olen huomaamattani päässyt eroon?

Meidän tomaatintaimet on kuulemma fiasko. En tiedä. Saatan yrittää todistaa toisin. Teen kaikkeni, että voisin todistaa toisin. Otan selvää niiden hoitamisesta ja teen suunnitelman, jota noudatan tosissani. Hartaasti paneutuminen lillukanvarteen on mun juttuni.


Tuntuu että juuri paneutumista kaipaan. Sitä, ettei hetkeen ole muuttanut asentoa kun jokin on vienyt keskittymiskyvyn. Haluan taas maalata niin että jalat ja kädet puutuu. Ja tanssia. Polkea.


Sitten kun on jo kiire, juoksen hoitamassa tärkeitä kielikurssiin ja syksyn asumiseen liittyviä asioita.