Tulin ulos lähikirjastosta ja omasta kuplastani, johon olin uppoutunut tunnin verran naistenlehtien avulla. Heti kun huomasin, että luntahan pyryttää taivaan (tai ilman) täydeltä, alkoi jotenkin naurattaa. Siis lunta! Ihanaa! Eihän sen kevään sopinutkaan tulla vielä!

Keräsin kirjaston "lukusalin" pöydälle kolme lehteä: Trendin, Voi hyvin ja Käsityölehden. Eniten sain iloa Voi hyvin -lehdestä, jonka pääkirjoituksessa puhuttiin tennispallon kokoisesta sisimmästä, joka ei muutu, ole tyytymätön tai katoa. Oli hauskaa, että abstrakteille asioille annetaan tarkat mitat. Tennispallo on jo paljon helpompi kuvitella, ja oma sisin tulee heti paljon tuttavallisemmaksi.

Kirjastot on kivoja paikkoja. Oon viettänyt niissä viime päivät lintsaten luennoilta ja tehden rästihommia. Ihan typeräähän se on, lintsailu, mutta niin, luentopäiväkirjan tekeminen nyt vaan tuntui tärkeämmältä. Enkä ole edes varma, hyväksytäänkö se näinkin myöhässä palautettuna! Kirjastoissa tuli myös käytyä pienempänä isän kanssa, isä luki lehtiä ja minä sain kerrankin aikaiseksi lainattua nuorten kirjan. Tai lasten. Yleensä luin joko Viisikoita tai sitä ennen Matildaa ja siskon innoittamana Dakotaa. Sitten vähän myöhemmin tulivat The Baby-sitter Clubit, ja Viisikoista tuttu mässäily jatkui. Ruokakuvauksista tunnistaa heti, jos niiden kirjoittaja ei oikeasti ole nauttinut ruuasta.

En lukenut Neiti Etsiviä(toinen sisko taas luki niitä aina), mutta ihastuin Stephen Kingiin. Mässäily olikin nyt verellä ja kauhulla herkuttelua, mikä sopi tosi hyvin jännityksenkaipuuseeni. En lukenut niitä paksuimpia tiiliskiviä loppuun, siihen olin liian lyhytjänteinen, mutta jotain niistä jäi... Patricia Cornwellin Kay Scarpettan tutkimukset voitti Kingin ensimmäisestä kirjasta alkaen. En tosin muista, mikä se oli... Post mortem! Se oli tarpeeksi tieteellisiä todisteita täynnä, vakuutti muka asioista jotain ymmärtävän esiteinin.Jännitys vangitsi huomioni paljon paremmin kuin rikkaat luontokuvaukset ja pikkutytöille suunnatut pikkupoikajutut. Yritin, yritin lukea Anna-kirjoja, mutta Annan naiivius, huono keskittymiskyky ja itsepäisyys ärsytti, joko se oli liian lähellä omaa luonnettani tai liian tarkoituksellista ja korotti päähenkilön muita ylemmäs.

Vastaavaan keskittymisongelmaan ja kiukun tunteisiin törmäsin tšekkiläistä Isoäitiä lukiessani. Se on kuulemma realistinen, minusta se oli enemmän romanttinen kuvaus tsekkiläisesta maaseutuelämästä 1800-luvulla. Vasta kirjan loppupuolella olin tarpeeksi turtunut jeesustelu-kuvauksiin kaiken tietävästä isoäidistä ja luonnon hehkusta, että aloin pitää kirjaa aika hyvänä. Lopetettuani sen ajattelin, että kannatti ehdottomasti lukea. Ja nyt tiedän, että Božena Němcová oli aikansa radikaali naiskirjailija!

Viikonloppuna haluan ulkoilla, käydä pitkällä kävelyllä M:n kanssa. Lauantaille ei tarvitsis suunnitella mitään. Voisi tehdä hidasta ruokaa, nauttia, keskustella ja täyttää hali-kiintiötä. Nyt nautin vielä ihanasta rauhastani!