Luulen, että olen aika hyvä joissain asioissa. Painan mieleeni asioita, jotka ovat vastauksia kysymyksiini. Ne liittyvät ihmisen mieleen ja ihmissuhteisiin. Myöhemmin muistan käyttää niitä. Käytän niitä ajattelemalla asioita niiden valossa. Toisten ihmisten näkökulmat voivat olla joskus tosi hyödyllisiä. Joskus pohdintani eivät johda mihinkään. Silti asioita jauhaamalla saa hyvän mielen ja treenatut äänihuulet.

Perjantain ja lauantain väliseksi yöksi tuli kylään ystäväni Ellu. Oli tosi kivaa puida. Puitiin enimmäkseen ihmissuhteita ja asioita, jotka niissä ärsyttävät tai ehkä enemmän ihmetyttävät. Välillä unohtui se, mitä mielessä oli sanoa, mutta on ihan tervettä puhua ilman pointtia. Pointti on vain sellainen oikotie ja selitys, syy ihmiselle puhua. Kun sitä ei liikaa korosta, antaa itselle siis luvan olla äänessä, mikä ei ole aina helppoa kaikille, voi saada sanottua jotain hiukan alitajuisempaa. Vaikka kuuntelija kadottaa pointin mukana punaisen langan, se voi kokea oivaltamisen riemua kun ei saa etukäteen valmiita vastauksia siihen, miten puhetta pitää kuunnella. Me haluamme olla samaa mieltä ihmisten kanssa, emmekä pyri ristiriitaisuuksiin, mutta uskokaa, on hauskaa sanoa jotain odottamatonta. Kuuntelija ei automaattisesti ole eri mieltä, vaikka ei tietäisikään aivan varmuudella, mistä ihmeestä me olemme horisemassa.

Olen miettinyt viime päivinä myös symboleiden käyttämistä taiteessa. Sellaisia symboleja, kuten kirjaimia ja numeroja käytettiin paljon Tampereen filkkareilla esitetyissä tšekkiläisen Pavel Koutskýn lyhytanimaatioissa. Kaverini ei pitänyt niistä symboleista. Mietin, miksi niiden pitää olla niin eri asemassa kuin muiden esittävien kuvien. Itse muistan, kuinka halusin aikoinani kuviskoulussa sijoittaa tauluun kivisen hautaristin. Ope ehdotti, että maalaisin sen sijaan vain kiven kukkulalle. Symbolit voivat olla raskaita, tunkkaisia, käytettyjä ja kuluneita. Ymmärsin myöhemmin myös sen, että symbolia käyttäessä sen historia olisi hyvä tuntea hyvin. Tästä puhuttiin myös eilen Milanin kanssa. Joskus käy niin, että joku kiihkoilija haluaa tunkea symbolia joka paikkaan eikä tajua samalla käyttävänsä vihollisensa vanhaa merkkiä.

Mikä vika on oikoteissä? Niitä ei ole opetettu arvostamaan. Siksi kai niitä kartankin.

Hirveän mielenkiintoista on myös se, mitä Voimala-ohjelmassa puhuttiin 9.3. "Puhuminen voi olla addiktiivista. ", sanoi psykologi Hannele Törrönen. Joskus puhuminen ei auta kun suhde on jumissa. Niin, ja että pitää raportoida kaikkialla kaikille rakkausasioistaan. Joskus kai voisi opetella tiivistämään, miettimään, mitä haluan sanoa. Eli ei sittenkään jaarittelisi niin kauan, kunnes tajuaa jotain oleellista.

En tiedä. Taidan jaaritella tasan niin kauan kuin ääntä ja energiaa siihen riittää. Silloin, kun toisen nyökyttely alkaa olla konemaista ja vastakommentit yhä harvinaisempia, ymmärrän toivottavasti lopettaa. :)