Mitä en ajattele usein

Kuuntelen musiikkia, jossa ei lauleta, mutta rytmi on olennainen. Joskus on rentouttavaa vain kuunnella niin ettei itse tarvitse eikä tunne tarvetta laulaa mukana. Nykyään laulan tosi paljon. Syömisen, nukkumisen ja maalaamisen ohella se rentouttaa. Olen voinut aika hyvin viimeaikoina. On asioita, joihin en ole tyytyväinen, mutta suuremmilta konflikteilta -henkisiltä ja fyysisiltä - olen välttynyt. Sanon tämän tietenkin koputtaen puuta, koska taikausko on yksi eärationaalisista piirteistäni. Mitäs siitä, turhempaa on lukea keltaisen lehdistön horoskooppeja. Yhdenkin mukaan mun täytyis kertoa tunteistani jollekulle. Seuraavana päivänä luvataan, että tapaan mielenkiintoisen ihmisen. Kassalla niitä riittää. Anteeksi nyt vain.
Viikonloppu meni ihankivasti. En stressannut ennen perjantain (13.6.) pääsykokeita enkä juonut sen iltaisia oluita suruuni vaan oikeastaan olin ihan iloinen kun näin vanhan kaverin ja toisenkin ja samalla vähän poltin naamaani siinä kokeen jälkeisessä sekin-on-vihdoin-ohi -euforiassani. Tiedän, olen valkoinen kuin maito.

Tähän asti olen inhonnut noita yhdyssana-väliviiva -ilmaisuja, jollaista käytin edellä. Joskus ei vain tiedä, miten ilmaisisi itseään parhaiten. Silloin pitää käyttää keinoja, joita itsekin on pitänyt arvelluttavina. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän musta tuntuu, että harva ymmärtää mua. Vaikeaksi sen voi tehdä sekin, etten itsekään aina ymmärrä.

Mitä esimerkiksi oon ajatellu ilmoittautuessani kaikkiin pääsykokeisiin? Luulinko pääseväni sisään? Luulinko lukematta kaiken selviävän? Kaikki tosiaankin selviää, mutta mitäs jos pääsisin sisälle, missä asuisin? Näkee, etten kovin tosissani tee niitäkään urakoita, joihin omasta tahdostani olen halunnut. Mihinkään en ole valmistautunut.

Ja kun kysyttiin, jos pääsisin sekä TaiKiin että tsekkiä lukemaan, kumman valitsisin. Hetkinen, voiko niihin molempiin päästä? Aijaa.

En päässyt TaiKiin enkä ole kovin luottavainen tsekin kielenkään kanssa. Ei silti tunnu missään. Ehkä mä tosiaan jonain päivänä palaan juurilleni ja valmistun venäjästä. Kuka mulle sanoisi, että gradunkin aihe pitää jonain päivä päättää? Ei tietenkään ole olennaista haluta itse itselleen asioita. Aina pitää olla joku sanomassa: hyvä, kiitos, tee näin tai älä tee näin. Olen kyllä oppinut tekemään itse sellaisia valintoja kuin mitä puen päälleni, kenen kanssa lähden ja monelta mulla on aikaa vain itselleni. Osaan myös päättää, mitä ostan kaupasta ja menenkö kävellen, pyörällä vai bussilla ja ketä äänestän vaaleissa. Osaan siis päättää aika monista asioista.

Eilen juteltiin työkavereiden kanssa ihmissuhteista. Oli jotenkin piristävää kuulla tarpeeksi ulkopuolisten ja kuitenkin samassa tilanteessa olevien suusta joitakin asioita, ihan mitättömiäkin. Itse annoin taas mielelläni toisille neuvoja tietämättä kuitenkaan, miten itse niitä soveltaisin. Olenko esimerkiksi liian riippuvainen poikaystävästäni? Tai kun olemme erossa, nautinko yksinäisyydestä vai inhoanko sitä? Molempia. Tai siis kyllä. Tai jotain sinne päin. En osaa sanoa, kuinka paljon yksinäisyyttä olis tässä vaiheessa tarpeen, koska sokeudun helposti sellaisista asioista kuin kainalon lämpö ja yhteiset kävelylenkit jutellen ja siltikin joskus olisi hyvä mennä yksin paikkoihin, joihin ei tarvitse toisen ääntä tai läsnäoloa. Niiden jälkeen tulen kotiin. Joskus olen paremmalla tuulella jälleennäkemisestä, mutta on niitäkin päiviä, joina yksinolon jälkeen mielellään olisi omassa ylhäisessä yksinäisyydessään vielä päivän, pari.

Kaikki tekee vaan hyvää, ajattelen. Mikään ei vahingoita, vaikka hetken siltä tuntuiskin. Me ollaan kestävä käsite ja pysytään yhdessä, uskallan jo ajatella. Silti herään tilanteeseen, jossa en anna itseni kehittyä itsekseni vaan menen kaikkialle puolikkaana. En ole ollenkaan varma siitä, menenkö parempana vai sittenkin vain kauniimpana.